Monen kuukauden, siis melkein kahden vuoden korona-ajan olen saanut tehnyt töitä kotitoimistossa ilman ajatustakaan siitä että voisin osallistua johonkin julkiseen tapahtumaan.
Ja kuinka ollakaan: joulukuussa on mahdollisuus järjestää yksityinen ja ensimmäinen pelkästään omista töistä koostuva näyttely Pop up - Kulttuuritalo Vanha Apteekki -galleriassa.
Mustaa ja valkoista taustaa
Jo koulustä lähtien sain kuulla ja myöhemmin lukea että musta tai valkoinen ei ole väri ja ettei mustaa ääriviivaa ole olemassakaan. Ei niitä saa käyttää! Ja kuitenkin viimeiset 15 vuotta töissä on enemmän ja enemmän mustaa tussia ja laveerausta ja mustaa tussiviivaa. Monet niistä yhdistettynä akryyliväreihin tai akvarelliin.
Ehkä kaikki alkoi mustavalkoisesta valokuvauksesta 70-luvulla. Isäni opetti ottamaan valokuvia, kehittämään filmit ja kuvat omassa mustavalkolabroratoriossa. Ja tietysti sain tutustua vanhoihin kuvauksen mestareihin, mm. Robert Capaan ja suomalaisista Signe Branderiin.
Silloin kun luin lapsille iltasatuina Lucy Cousinsin Maisa-kirjoja kiinnitin huomiota rohkeisiin mustiin ääriviivoihin. Samoin teki vaikutuksen Marjatta Tapiolan maalausten voimakas viiva, muoto ja väri.
Mikäs siinä sitten, muuta kuin valitsemaan kuvia ja miettimään miten ne saa roikkumaan seinälle tai kuivumaan narulle.
Voihan rähmä
Kuinka omat kuvantekeleet ovatkin vanhoja ja kuluneita. Ei nappaa sitten yhtään. Näitäkö seinille muiden ihmeteltäväksi. Kestäisikö sitä häpeän tunnetta ja ilmaantuisi avajaisiin edes paikalle.
Tunne on ehkä suomalaille tuttu: ei mitenkään sovi esitellä jotakin omaa tai olla siitä jopa jollakin salaisella ja hiljaisella tavalla tyytyväinen. Leuhkaksi alkavat osoittelemaan. Leveilee.
Niin tässä on kuitenkin käymässä. Kuvat seinille muiden katseltavaksi ja ehkä jokin niistä miellyttää ja kulkeutuu uuteen kotiin. Varmaan maalausten ja piirustusten katsominen voi tuoda joillekin iloa tavalla jota en vain osaa kuvitella.